Lyhyenläntä lento

Kuva Piotr Piechowski: Bocian vintturihinauksessa

Pöly laskeutui ohjaamosta ja koneen ympäriltä vähitellen tai levisi heikon kesätuulen mukana kohti lähtöpaikkaa ja oikealla puolella olevaa kiitotietä. Tärähdyksen jälkeen takapuoli tuntui jotenkin turtuneelta. Äsken kuulunut räsähdys oli katkaissut muutaman runkokaaren ja etujalaksen Bocianin alta. Sen lisäksi vasemman siiven siipipalkki oli murtunut. Laskutelineen pyörä oli painunut pohjarakenteiden sekaan. Kaempaa onnettomuutta katselleesta ehkä näytti siltä, että koneessa ei olisi minkäänlaisia vaurioita.

Aukaisin istuivyöt, laskuvarjon valjaitten lukitukset ja kuomun ja hengitin kesäisen kuumaa pölynsekaista ilmaa helpottunut tunne kurkun päässä. Yläpuolella jonoissa liikkuvat kumpupilvet irvistelivät ilkkuvasti. Keli oli heinäkuisen kovaa, olisi siellä kelvannut kaarrella. Mutta nyt oltiin katkenneitten runkokaarien sisällä tukevasti maan kamaralla eikä kaarreltu yhtään.

Oltiin sentään vielä elossa.

Takaohjaamossa istuva Kaivolan Seppo aukaisi suunsa ensimmäisenä.

”Tota, olitko sä kiinni ohjaimissa?”

”En, sähän käskit pysyä niistä irti”, totesin hämmästyneenä.

”No, voi v—tu!”

Nousin ohjaamosta koneen vasemmalle puolelle ja autoin Sepon ulos. Seistiin vähän aikaa kasvotusten ja tuijoteltiin toisiamme pölähtäneen näköisenä.

”Etkö sä sitten ohjannut?” kysyin lopulta kiusaantuneena ja sytytin punaisen nortin.

Seppo katseli lähtöpaikalta juosten lähestyviä purjelentäjiä.

”En.”

”Saatanan saatana.”

Muistin selvästi Sepon sanoneen ennen koneeseen nousua: "minä ohjaan irroitukseen saakka, pidä jalat pois polkimilta ja kädet irti sauvasta!". Ja niin muisti Seppokin, onneksi.

Oli kesäisen kuuma sunnuntai, 16.7.1967 ja maahan oli osuttu kello 1223. Lento kesti vajaan minuutin. Tarkoitus oli ollut lentää tyyppikeikka Bocianilla, OH-KBT, Sepon opastuksella. Lennot Härmälässä Tampereen ilmailuyhdistyksen koneilla tehtiin vintturihinauksina ja hinausvaijereita meni poikki vähän väliä. Itseltäni oli edellinen vaijeri katkennut 21.6. PIK-12-koululennolla Karvosen Auliksen kanssa.


Kuva Piotr Piechowski: Bocian Saksan rekkareissa lähtövalmiina ja siipimies näyttää valmis-signaalia hinaajille, jollakin hienolla ruohokentällä on otettu, missä lieneekin

Äsken oli lähdetty liikkeelle kentän toisessa päässä olevan vintturin vetämänä kiitotien 27 suuntaisesti. Vintturihinaksessa koneen nopeus kasvaa nopeasti ja maakiito on vain muutaman metrin mittainen. Normaalisti koneen nokka kääntyy ylöspäin yli 60 asteen kulmaan, ohjaamossa tuntuu siltä, että nousukulma olisi lähes 90 astetta, mutta se on vain toiveajattelua. Pitämällä sauvaa tiukasti takana niin, että kone on aivan nyökkimisen partaalla, saattoi TIY:n jo yli-ikäisellä vintturillakin hyvässä vastatuulessa saada korkeutta jopa yli 500 metriä, mutta normaalisti korkeudet jäivät 400 metrin molemmin puolin.

Tällä kertaa alkunousu oli kovin loiva, mutta lento oli minun ensimmäiseni lotjamaisella Bocianilla enkä ehtinyt sitä muutenkaan hämmästellä liian kauaa. Piuha katkesi jo vajaan 50 metrin korkeudessa ja lähdettiin alaspäin. Olin ihmetellyt liun aikana, että kovin hitaalla nopeudella Seppo konetta ohjailee, aivan sakkauksen rajoilla, mutta mitäs minä kokeneen purjelentokonkarin lentoja ryhtyisin arvostelemaan. Bocianin vaappuminen loppui vähän yli 5 metrin korkeudella, josta kone sakkasi, kaatui lievästi vasemmalle puolella, iskeytyi maahan vasemmalle siivelle ja lopulta runko rämähti muutaman ruohontupsun ja pehmoisen hiekan peittämään Härmälän kenttään kiitotien eteläpuolella.

Purjelentokoneilla ei ollut asiaa valtion kalliille kiitotieasfaltille ja toiminta tapahtui Ilmailuyhdistyksen tasoittamilla alueilla kiitotien vieressä sekä itäpäässä, jossa nyt koneen kuntoa yhdessä ihmeteltiin, että länsipäässä, jota ei mielellään käytetty, koska se oli niin kaukana Härmälän lentoaseman baarista, josta sai ostaa kahvia ja hyviä munkkeja kohtuullisella hinnalla.

Puolalainen SZD-9 ”Bocian”, suomeksi Kattohaikara, oli suuri kone verrattuna senaikaisiin koneisiin yleensä. Siipien kärkiväli oli 18 metriä ja leveiden siipien kokonaispinta-ala 20 neliömetriä. Koneen liitotuku oli kai 26 nopeudella 80 kmh, pienin vajoaminen 0,82 m/s nopeudella 69 kmh. Suurin sallittu nopeus 200 kmh. Maksimi lentopaino 540 kg, tyhjäpaino 340 kg. Kone oli lujaa tekoa ja kesti jopa 6 positiivista ja 3 negatiivista g:tä. Se oli isokokoiseksi koneeksi varsin mukava lentää.

Mutta sekin vaati ainakin yhden lentäjän ohjaimiinsa, muuten oli tuloksena tikkuja, niin kuin Sepon kanssa olimme juuri todistaneet.

Seppo Kaivola on muuten muutenkin tamperelainen ilmailulegenda, tosin tästä tapauksesta legendan maine ei juurikaan parantunut.

Joskus 50- ja 60-lukujen vaihteen tienoilla Seppo oli ollut opekurssilla Jämillä ja lähtenyt ukkosmyrskyn uhatessa siirtämään jotakin purjelentokonetta, en muista nyt mitä, yläkentältä alakentälle. Kone oli joutunut kovaan nostoon ja imaistuksi CB:n sisään. Seppo ei itse oikein tiedä mitä siellä oli tarkasti ottaen tapahtunut, mutta lopputuloksena kone oli menettänyt molemmat siipensä ja Seppo oli jotenkin päässyt koneesta ulos ja laskuvarjolla ehjänä maahan. Apu-lehdessä tapauksesta oli värikäs juttu, joka innosti minunkin ilmailukärpästäni puremaan entistä kiukkuisemmin, mutta se tapahtui vuosikaudet ennen ohjaajamatonta onnettomuuttamme heinäkuisena sunnuntaina.