Salmen matkassa Matkuun ja Härmälään

Kuva Tervalentäjät: Piper Cherokee 140C, OH-PDB

Arkipäivän tapahtumat limittyvät oudolla tavalla muistin kanssa, lehdestä luettu juttu tai jopa satunnainen sana tai väri, laukaisee jonkun unohtuneen umpisolmun aivoissa ja muistijuna lähtee kolisten liikkeelle.

Luin tänä aamuna Vexi Salmen kolumnia e-Iltalehdessä. Hän kirjoitti maailman typeryydestä, pahuudesta ja atomipommeista. Edellisessä kolumnissaan hän puolestaan arveli ryhtyvänsä aforistikoksi ja varmemmaksi vakuudeksi julkaisi pienen sarjan omintakeisia afoja makupaloiksi. Yksi niistä kiinnittyi minunkin silmääni ja kuului näin:

Kun vetelät rujahtavat housuun, on pyrittävä uuteen nousuun.

Ja tästä alkoi muistijuna rytkyttää eteenpäin, minä nimittäin olen lennättänyt Salmea kerran elämässäni (niin kuin muutamaa muutakin vanhanajan julkkista, mutta niistä muista joskus tuonnempana).

Muutama viikko sitten Salmi kertoi omista muistoistaan, Toivo Kärjestä, Tapio Rautavaarasta ja muusikoista, joille on vuosien varrella kirjoitellut kappaleitaan. Ja pari viikkoa sen jälkeen vakuutti, että ei aio kirjoittaa muistelmiaan, vaikka hänellä olisi varmasti muisteltavaa paljon enemmän kuin monella muulla.

Täytyy kai auttaa muistelematonta ja kirjata ylös yksi lentomuisto kiireisen iskelmänikkarin puolesta.

Tarkoitus oli kuljettaa Salmi Tampereelta Helsinkiin, hänellä oli kiire johonkin tärkeään iskelmäkokoukseen.

Oli elokuun 22. päivä 1972, aikainen aamu Härmälän lentokentän kuppilassa. Katselin matkustajaani luomassa kahvia juodessaan jotakin sanoitusta ja odotin sateisen ja sumuisen sään paranemista. Runoa näytti syntyvän aikamoista vauhtia ja tietysti kateudesta vihreänä vetelin välillä punaisen nortin savuja väärään kurkkuun.

Lopulta sää selkeni Härmälän montussa niin, että lennonjohdosta Paavo Lumio antoi luvan yrittää lentoonlähtöä. Koneena oli Irwinin omistama PA28-140, Cherokee, joka oli Ruotsin rekisterissä tunnuksella SE-EPP. Kone tuhoutui pari vuotta myöhemmin sakattuaan huonossa kelissä Härmälän lyhyellä perusosalla Rukkamäen Säästäjänkadulle, ohjaajana ollut ystävä kuoli siihen paikkaan.

Salmen kanssa päästiin ilmaan 0953 ja tarkoitus oli viedä ketjussa tupakkaa koneessakin polttava iskelmäsanoittaja suorinta tietä Helsinkiin. Sääasema ilmoitti pilvikorkeudeksi 600 jalkaa ja näkyvyyttäkin oli jo pari kilometriä, joten laillisesti Härmälän montun pohjalta, kiitotieltä 09, noustiin ylös ilmojen armoille ja nokka kohti etelää.

Lempäälän biimissä oli pilvikorkeus selvästi Härmälää pienempi ja alkoi sataa – ensin hiljalleen ja sitten vähän kovempaa ja lopulta vieläkin kovempaa. Edellä, ilmavoimien Saab Safirilla, oli Helsinkiin lähtenyt yksi ystävä, kersunretale, joka myöhemmin Kauhavalla tuhosi sinne Tampereen Ilmailuyhdistyksen myymän PIK-3B:n, OH-202, räjäyttämällä sen siivet hajalle päästettyään tynnyrin selkäasennossa nopeuden kasvamaan reilusti yli punaisen viivan. Hän selvisi siitäkin rytäkästä hengissä laskuvarjon varassa, mutta se oli elokuussa 1972 vielä jossakin utuisessa tulevaisuudessa.

Nyt hän kertoi lentävänsä Vanajaveden yläpuolella 60 metrissä ja sään olevan lentokelpoista.

Joten lento Sierra Papa Papalla jatkui toivorikkain mielin.

Metsäkansan kohdalla tultiin Vanajaveden yläpuolelle, pilven alaraja oli enää 200 jalkaa ja vettä tuli niin, ettei tuulilasin läpi näkynyt yhtään mitään. Sivulaseista näkyvyyttä oli vielä se taianomainen 1.5 kilometriä, jonka kaikki huonoissa keleissä lentävät ohjaajat vannovat vallitsevaksi sääksi, vaikka muiden silmä todistaisi jotakin muuta. Toijalan biimissä lennettiin enää 100 jalassa ja Vexi Salmi sytytti kolmatta malboroaan ja viimeisteli runonsa ulkoasua.

Kysyin edellä lentävältä Safirilta säästä ja Kersu sanoi olevansa kohta Parolan NDB:n paikkeilla ja sää olevan paranemaan päin. ”Kyllä sä siitä pääset läpi, kun pysyt järven päällä.”

Epäilykset olivat saamassa yliotetta olemattomasta rohkeudesta, enkä oikein enää luottanut Kersun sääoptimismiin. Lännempänä, Toijalan suunnalla, näytti sää vähän kirkkaammalta ja päätin katsoa miten sen kautta pääsisi eteenpäin.

”Tota”, se olin minä Salmelle, ”tota, nyt on niin, että tää sää on vähän käymässä huonoksi ja mun täytyy nääs yrittää kiertää sitä tuolta lännen kautta.”

Salmi nosti silmiään ylös runonteosta, murahti jotakin ja jatkoi kirjoitushommia.

Käänsin nokan kohti Toijalaa, Sääksmäen sillat olivat jo jääneet taakse, joten ne täytyi ylittää uudestaan hermostuttavan läheltä. Toijalan kohdalta päätin seurata Turkuun vievää rautatietä.

Sää ei parantunut yhtään. Itse asiassa saattoi olla, että lännessä sää oli vielä huonompaa, mutta optimisti pääni sisällä näki tilanteen vielä lupaavan vaaleana. Päätösten teossa on ongelmana se, että, kun kipeä päätös, vääräkin, on tehty, se tuntuu ainoalta oikealta ratkaisulta, ja sen muuttaminen tulee hyvin vaikeaksi.

Niinpä lento jatkui pitkin Turun rataa. Jossakin Sotkian ja Kylmäkosken välillä vastaan tuli lättähattu-juna, jota ei näkynyt sateen läpi ennen kuin se vilahti tuuletusikkunan kohdalta taakse ja hävisi saman tien näkyvistä. Veturinkuljettaja ehkä ihmetteli puitten latvoissa viilettävää konetta, jos edes huomasi, että jotakin oli tullut vastaan. Korkeus oli jo alle 100 jalkaa.

Sade voimistui lisää: raskaita pisaroita, jotka kuulostivat hermopintaisesta pilotista isoilta rakeilta. Maailma oli supistunut kapeaksi kaistaleeksi vasemman ikkunan alaosassa ja alla vilistävä rautatie oli maailman tärkein olio. Vasen käsi puristi 1:500,000 ilmailukarttaa ja hikinen peukalo liukui tiukasti etenemistä seuraten muovitetulla ja ohueksi raavitulla karttalehdellä. Urjalan aseman ohituksen jälkeen järki alkoi pelata hieman loogisemmin ja Matkun kohdalla päätös oli lopulta muotoutunut toimintasuunnitelmaksi.

Kaartelin puidenlatvoja hipoen vasemman kautta takaisin radan päälle, rataa seuraten takaisin Toijalan kohdalle ja siitä Vanajavettä hipoen Kärjennimen yli Lempäälän itäpuolelta "pikatietä" seuraillen 09:n perusosalle ja laskuun häntä koipien välissä. Takaisin Härmälässä oltiin 1054.

En tiedä kuinka helpottunut Salmi oli, kun tupakansavun seasta alkoi häämöttää ensin Peltolammin vaaleita kerrostaloja, sitten puhtaaksi puista hakattu 09:n finaali, Härmälän rakennuksia ja sateessa platalla synkkänä nököttäviä lentokoneita. Pilotti sen sijaan muistaa helpottuneen olonsa oikein hyvin vielä kuluneen aikakauden ylikin. Eivätkä edes ”vetelät rujahtaneet housuun”.

Tämänpäiväisessä kolumnissaan Vexi Salmi sanoo mm, että: En jaksa pitempään miettiä asioita, joihin en pysty vaikuttamaan rakkikoiraa enempää. Voi olla, että hänellä oli tämän lennon aikana vähän samanlainen tunne, vaikka Helsingin matka supistuikin hikiseksi pyörähdykseksi Matkuun ja takaisin.